Vladimir Putin on tunnetusti luonnehtinut Neuvostoliiton romahdusta ”vuosisadan suurimmaksi geopoliittiseksi katastrofiksi”. Hänen ajattelussaan katastrofia ei aiheuttanut neuvostokommunismin epäonnistuminen, vaan se, että niin monet venäläiset jäivät imperiumin romahtaessa Venäjän rajojen ulkopuolelle. Putinin henkilöhistoriasta 1990-luvun alusta löytyy näkemystä selittäviä tekijöitä, kun hän osallistui Pietarin apulaispormestarina ja ”kaupungin ulkoministerinä” Viron kanssa käytyihin neuvotteluihin. Aihetta ei ole käsitelty olemassa olevissa Putinin elämäkerroissa. Suomen Pietarin pääkonsulinviraston muistiot antavat ainutlaatuisen näkökulman Putinin tuolloiseen ajatteluun. Tämä artikkeli käsittelee, kuinka Putinin kokemukset syksyllä 1991 loivat pohjaa myöhemmin muotoutuneelle tulkinnalle “geopoliittisesta katastrofista”. Vladimir Putin has infamously characterised the collapse of the Soviet Union as “the greatest geopolitical catastrophe of the century.” In his view, the catastrophe was not caused by the failure of Soviet communism but by the fact that so many Russians were left outside the borders of Russia. Several aspects of Putin’s personal experiences in the early 1990s help explain this perspective, particularly his involvement in negotiations with Estonia while serving as the deputy mayor of St. Petersburg and the “city’s foreign minister”. This episode been overlooked in existing biographies of Putin. Memoranda by the Consulate General of Finland in Saint Petersburg provide unique insight into Putin’s thinking at the time. This article examines how Putin’s experiences in autumn of 1991 laid the foundation of Putin’s later understanding of “the geopolitical catastrophe”.
Albeit Finland and Estonia have similar, much of the 20th century for these culturally and linguistically close neighbors was spent separated by the Iron Curtain. In the late 1980s, Finns improvised a person-to-person humanitarian effort to alleviate the economic woes of late-socialism in Soviet-occupied Estonia. Shipments of food, medicine, technology and toys began to flow across the Gulf as the frenzy of grass-root international relations forged vast networks based on friendship and good will. These connections not only provided relief but also fostered a renewed sense of agency among Estonians on their peaceful path towards independence. The article draws on archival material and new oral histories to explore how “a taste of freedom” emerged through cross-border aid and makes allusions as to what its effects might have been.
Kirja-arvostelu teoksesta Johanna Lecklin: Kadonneet kuvat, kätketyt kertomukset. Parvs, 2025. 118 s.
Artikkelissa tarkastellaan Suomen television (TV) kulttuurista ja poliittista vaikutusta Neuvosto-Virossa 1960–1980-luvuilla. TV toimi virolaisille ”ikkunana länteen” aikana, jolloin Neuvostoliiton ideologinen valvonta rajoitti tiedonvälitystä ja kulttuurista ilmaisua. Suomalaiset ohjelmat tarjosivat vaihtoehtoisen todellisuuden, jossa näkyivät sananvapaus, kulutuskulttuuri, huumori ja avoin yhteiskunnallinen keskustelu. Artikkelissa analysoidaan ilmiötä kolmesta näkökulmasta: media ideologisen kontrollin haastajana, kulttuurinen ja kielellinen vaikutus sekä poliittinen merkitys. Tutkimus perustuu KGB:n ja kommunistisen puolueen asiakirjoihin, muistitietoon ja tutkimuskirjallisuuteen. TV ei ollut tarkoituksellista propagandaa, mutta sen arkinen ja vetovoimainen sisältö osaltaan murensi neuvostojärjestelmän uskottavuutta ja vahvisti länsisuuntautunutta identiteettiä. TV oli hiljainen vaikuttaja, joka loi osaltaan henkistä ja kulttuurista perustaa Viron uudelleen itsenäistymiselle. The article examines the cultural and political influence of Finnish television in Soviet Estonia during the 1960s–1980s. For many Estonians, Finnish television functioned as a ‘window to the West’ at a time when ideological control in the Soviet Union restricted the flow of information and cultural expression. Finnish programmes presented an alternative reality in which freedom of speech, consumer culture, humour, and open public discussion were visible. The article analyses the phenomenon from three perspectives: the role of media in challenging ideological control, its cultural and linguistic influence, and its political significance. The study draws on documents from the KGB and the Communist Party, oral history sources, and existing research literature. Although Finnish television was not intended as propaganda, its everyday and appealing content nevertheless helped to undermine the credibility of the Soviet system and strengthened a westward-oriented identity among Estonians. In this sense, Finnish television acted as a subtle yet influential force that contributed to creating the intellectual and cultural foundations for Estonia’s eventual restoration of independence.
Artikkeli kuvaa kuuluisan suomalaisen oopperalaulaja Helge Igor Lindbergin poikien Kim, Lars ja Dian Lindbergin, eriytyviä elämänpolkuja. Kimillä ja Larsilla oli keskeinen rooli Waffen-SS:n suomalaisen vapaaehtoispataljoonan muodostamisessa, ja he toimivat välittäjinä suomalaisten ja saksalaisten poliittisten ja sotilaallisten intressien välillä. Helge Lindbergin dominoiva ja vaativa persoonallisuus teki Kimistä ja Larsista alttiita kansallissosialistiselle ideologialle. Toisen maailmansodan aikana he pyrkivät aikansa kansallissosialistisen ihanteen mukaiseen sotilaalliseen maskuliinisuuteen yhdistäen sen perhetaustansa ja kasvatuksensa tarjoamiin kosmopoliittisiin impulsseihin. Thomas Kühnen tutkimuksissa esitetty muovautuvan maskuliinisuuden käsite tarkoitti, että Kim ja Lars saattoivat leikitellä kansainvälisen elokuvatähtien maailman elementeillä vaarantamatta kansallissosialistista sotilaallista maskuliinisuuttaan. Dian, juutalainen velipuoli, valitsi erilaisen polun. Hän kamppaili vapauttaakseen itsensä feminiinisestä imagosta, jonka saksalainen ja itävaltalainen yhteiskunta oli luonut juutalaismiehestä.
Matti Pesolan kirjoittama elämäkerta on ensimmäinen kokonaisesitys asevelisosialisti Unto Varjosesta (1916–1954). Elämäkerta piirtää kattavan kuvan horjumattomasta ja sanavalmiista sosialidemokraattisesta patriootista, jolle taistelu kansanvallan ja vapauden puolesta oli kaikki kaikessa, ja jota kommunistit pitivät ykkösvihollisenaan. Elämäkerrassa nousee esiin myös Varjosen rooli merkittävänä sosialidemokraattisena talouspoliittisena ajattelijana.
Artikkelissa tarkastelen virolaisen kirjailijan Valev Uibopuun kirjeenvaihdossa rakentuvaa Suomi-suhdetta ja sen kehitystä. Kysyn, millainen suhde Uibopuulla oli Suomeen ja miten se kehittyi hänen kirjeissään 1940-luvun puolesta välistä 1990-luvulle. Peilaan Uibopuun Suomi-suhteen kehitystä Suomen toisen maailmansodan jälkeiseen idänpolitiikkaan. Uibopuulla oli pitkään läheiset suhteet Suomeen sekä henkilökohtaisella että ammatillisella tasolla. Hänellä oli Suomessa rakkaita paikkoja ja ihmisiä, ja hän loi Suomessa myös kirjailijanuran parina toisen maailmansodan jälkeisenä vuosikymmenenä. Hiljalleen Uibopuun suhde Suomeen kuitenkin viileni. Suurimpana syynä oli Suomen ja Neuvostoliiton kehittyvät suhteet toisen maailmansodan jälkeen. Suomen lähentyminen Neuvostoliiton kanssa tarkoitti virolaisten pakolaisten sivuun jättämistä suomalaisesta yhteiskunnasta, mikä oli Uibopuulle katkera pala. Artikkelin tavoitteena on osoittaa, kuinka valtioiden harjoittama ulkopolitiikka vaikuttaa – henkilökohtaisten suhteiden ohella – vahvasti yksilöiden kokemukseen kuulumisestaan tiettyyn maahan. Lisäksi artikkeli pyrkii osoittamaan, kuinka kirjeenvaihto tarjosi Uibopuulle samalla kertaa sekä paikkaan kuulumisen että kuulumattomuuden rakentamisen välineen. In this article, I examine how Estonian author Valev Uibopuu's relationship with Finland developed and evolved in his correspondence. I ask what kind of relationship Uibopuu had with Finland and how this relationship developed in his letters from the middle of the 1940s to the 1990s. I compare the development of Uibopuu's relationship with Finland to Finland's post-World War II Eastern foreign policy. Uibopuu had close ties to Finland for a long time, both on a personal and professional level. He had beloved places and people in Finland. In addition, he built a career as a writer in Finland in the two decades after World War II. However, Uibopuu's relationship with Finland gradually began to cool. The main reason was the developing relations between Finland and the Soviet Union after World War II. Finland's growing ties with the Soviet Union meant that Estonian refugees were left out of Finnish society, which was a source of bitterness for Uibopuu. The aim of this article is to show how foreign policy pursued by states, alongside personal relationships, has a strong influence on individuals' sense of belonging to a particular country. Furthermore, the article aims to show how correspondence offered Uibopuu a means of constructing a belonging as well as a non-belonging to a place.
Plaster molds and replicas of sculptures such as the Greek statue Venus de Milo and David by Michelangelo can be found in plaster casting ateliers affiliated with museums such as the Staatliche Museen zu Berlin, the Royal Museums of Art and History in Brussels, and the Louvre Museum in Paris. These plaster casting ateliers started in the mid-1800s when museums sought to expand collections and make works available to the public. The original plaster piece molds used to create replicas include up to a dozen or more interlocking parts, similar to a three-dimensional puzzle. The more parts of the mold, the better the resolution of the finished sculpture, which in turn, relied on the erasure and disappearance of seams between pieces. The plaster piece mold represents one type of casting reproduction that has ushered in new materials and methods, such as silicone and 3D scanning. These new materials and methods change the number of parts and resolution. Silicone has reduced the number of mold parts, unlike a 3D print that has yet to match the detailed resolution of an artist’s fingerprint impression. This paper looks to methods of reproduction and the act of erasure often invisible in making replicas.
Artikkelissa käsitellään yleistajuisella tasolla Suomen fysiikan kehitystä itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä ennen Kekkosen valtakautta.
Kirjoitus perustuu merkittäviltä osin Visuaalisen historian verkoston tapaamisessa 29.10.2024 pidettyyn esitykseen.
War photography experienced its genesis during WWI, and by the time of WWII, it had become one of the most significant media and an important propagandistic weapon. Official propaganda images and pre-war conventions influenced the private photography of soldiers, which generally presented a less ideologically charged view on the war. Through the process of selection and composition, photo albums evolved into narrative spaces in which individual memories of the wars were constructed. In our article, we will investigate to what extent the conventions of private war photo albums evolved from an adventurous travelogue with touristic themes during WWI into a more straightforward documentation of brutal war events during WWII, and how this transformation manifested in private photo albums and reflects broader shifts in mentalities and ideological frameworks between these two periods. Our source material consists of private German photo albums from the Baltic Front during WWI (1914–1917), from the invasion of Poland (1939), and of Finnish Border Jaegers from the Finnish-Soviet Continuation War (1941–1944). This study contributes to a deeper understanding of the role of visual discourses in the reproduction of ideological narratives – a development that continues to be relevant in recent conflicts.
Tämä artikkeli käsittelee militarismin ja sotilaallisen voiman esittämistä Venäjän presidentinhallinnon virallisissa valokuvissa laajamittaisen hyökkäyssodan alusta helmikuussa 2022 vuoden 2025 voitonpäivään. Hyökkäyssodan ajalta nousevia teemoja kontekstualisoi presidentinhallinnon aiempi militarismin ja sotilaallisen voiman esittäminen sivustolla ”Putin. 20 Years”. Artikkelin puitteissa militarismilla viitataan sen kulttuurisiin ilmentymiin, kuten sotahistorian glorifiointiin, ”sotilaallisen voiman” taas viitatessa tapoihin, joilla hallinto esittelee omaa sotilaallista kyvykkyyttään. Presidentinhallinto on perinteisesti keskittynyt erityisesti historian korostamiseen ”muistamisen” teeman kautta. Historian muistamiseen liittyy vahvasti uhrauksen ja kärsimyksen glorifiointi. Samanlainen glorifiointi voidaan nähdä nyt laajamittaisen hyökkäyssodan kontekstissa. Sotilaallinen voima on esiintynyt presidentinhallinnon materiaaleissa erilaisin voimannäytöin. Aiemmin näiden voidaan katsoa suuntautuneen tulevaisuuteen esitellen Venäjän potentiaalia. Hyökkäyssodan kontekstissa Venäjän kyvykkyys on edelleen keskiössä, tosin enää kysymys ei ole potentiaalista vaan sotateollisuuden resilienssistä. This article discusses the ways in which militarism and military power are depicted in official photographs of Presidential Administration of the Russian Federation from the start of the full-scale invasion of Ukraine in February 2022 to Victory Day 2025. The themes that come up are contextualized by the Presidential Administration’s previous depiction of militarism and military power on the website “Putin. 20 Years”. In this article, militarism refers to its cultural manifestations, while ‘military power’ refers to the ways in which the Administration presents its own capabilities. The Presidential Administration has traditionally focused on emphasizing history through the theme of ‘remembrance’. Remembrance is associated with the glorification of sacrifice and suffering. A similar glorification can now be seen in the context of the full-scale war. Military power has appeared in the materials of the presidential administration in various shows of force. Previously, these shows of force were more future-oriented and focused on Russia’s potential. Now, in the context of the war in Ukraine, Russia's capabilities are still at the center, although the question is no longer about potential but about the resilience of Russia’s military industry.
Linda Conzen monografia käsittelee Weimarin tasavallan ja Kolmannen valtakunnan murrosvaiheeseen kytkeytyvien juhlien valokuvia. Aikalaisperspektiivistä valokuvien välittämä kuva näyttää jatkuvuuksia, mutta valokuvalla mediana oli merkittävä rooli muutoksen mahdollistajana ja rakentajana. Sekä juhlat että valokuvat toimivat ulossulkemisen välineinä ja siten yhteiskunnallisen muutoksen normalisoijina. Samalla Conzen analyysi osoittaa, miten yksityinen ja julkinen limittyvät valokuvassa ja miten valokuvatutkimus ja historiankirjoitus ovat erottamattomia. Kuvat eivät ainoastaan heijasta historiaa ja todista siitä vaan myös rakentavat historiaa, jota ne samalla kuvaavat.
Suomalaisten pilakuvien historian tutkimus on varhaisvaiheiden osalta keskittynyt pilalehtiin ja ohittanut ensimmäiset sanomalehdessä julkaistut pilakuvat. Tässä katsauksessa esitellään Hufvudstadsbladetissa vuodenvaihteessa 1867–68 ilmestyneiden yhdeksän kuvan tekijä Wolter Forss sekä taustoitetaan valitsemansa aiheet.
Valon käyttö taiteessa ja teosten materiaalina on lisääntynyt viime vuosina. Valotaidetta pääsee kokemaan entistä useammin erilaisissa ympäristöissä ja valolle omistetuissa näyttelyissä. Valotaide herättää kiinnostusta niin tekijöiden, kokijoiden kuin taidetta esittävien tahojen parissa. Vertaisarvioidussa katsauksessa avataan valotaiteen käsitettä sekä pohditaan historian ja teosesimerkkien kautta valotaiteen ilmentymiä ja syitä siihen, miksi valotaide on ajassamme suosittua ja ehkä jopa nouseva kuvataiteen suuntaus. Katsauksessa kysytään myös, mikä tekee teoksesta valotaidetta ja analysoidaan neljää kotimaista valotaideteosta. Valotaiteen nousu ja suosittuus on seurausta lisääntyneestä tietoisuudesta ja osaamisesta sekä tekijöiden, tilaajien että näytteilleasettajien piirissä. Valotaidetta halutaan tänä päivänä enemmän niin näyttelyihin kuin pysyviksi julkisen tilan teoksiksi. Suomessa valotaidetta voi opiskella muun muassa Taideyliopistossa osana valosuunnittelun opintoja. Valotaiteeesta ei ole Suomessa kirjoitettu juurikaan vertaisarvioituja tekstejä. Alaa olisi syytä tutkia ja paikata tutkimusaukkoa suositun taidemuodon aseman kehittämiseksi. The use of light in art and as a material in art has increased in recent years. Light art can be experienced more often in environments and exhibitions dedicated to light. Light art arouses interest among makers, viewers, and art exhibitors alike. This peer-reviewed review explores the concept of light art and, through history and examples of works, considers the reasons why light art is popular in our time and perhaps even an emerging trend in media art. The review also asks what makes a work of art light art and analyses four Finnish light art works. The rise and popularity of light art is a result of increased awareness and expertise among makers, exhibitors, and curators. Today, there is a growing demand for light art in exhibitions and permanent public spaces. In Finland, light art can be studied, for example, at the University of the Arts Helsinki as part of lightning design studies. There are very few peer-reviewed texts on light art in Finland. The field should be studied and the research gap filled to develop the status of this popular art form.
Suomen itsenäisyyspäivää vietettiin ensi kerran 6.12.1919. Itsenäisen Suomen alkuvuosikymmenet olivat oleellisia kansalais- ja kansallisidentiteetin rakentamiselle. Identiteettiä rakennettiin itsenäisyyspäivänä juhlallisuuksien ja symbolien kautta. Vaikka itsenäisyyspäivää juhlittiin myös muualla, kansalliset merkitykset välittyivät erityisesti pääkaupungin juhlista raportoivien sanomalehtien kautta. Tässä artikkelissa tarkastelen helsinkiläisissä lehdissä 1919–1944 julkaistun itsenäisyyspäivän journalististen valokuvien luonnetta ja sitä, millaista kulttuurista muistia rakennettiin valokuvien kautta. Finland's Independence Day was celebrated for the first time on 6th of December 1919. The first decades of inde-pendent Finland were crucial for the construction of civic and national identity. This identity was shaped through ceremonies and symbols associated with Independence Day. Although the day was celebrated in other parts of the country as well, national meanings were especially conveyed through newspaper reports covering the festivities in the capital. In this article, I examine the nature of the journalistic photography related to Independence Day published in Helsinki newspapers between 1919 and 1944, and explore what kind of cultural memory was constructed through these images.
Vuonna 1856 valmistunutta Saimaan kanavaa kutsuttiin aikoinaan Suomen siniseksi kunnianauhaksi. Rakennelmana kanava edusti teknistä osaamista ja uurastusta, jossa myös maisemalla oli keskeinen merkitys. Kanavanvarren istutukset ja suojeltu luonto loivat kansallisromanttisia mielikuvia metsäisestä Suomesta samaan aikaan, kun viranomaislähteet kertoivat kanavan läpäisemällä alueella vallinneesta metsäpulasta. Artikkelissa tutkitaan Saimaan kanavan visuaalista vaikutusta maisemaan ja analysoidaan vastakkainasettelua, joka vallitsi 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alussa Saimaan kanavasta tehtyjen kuvallisten esitysten ja kanavanvarren todellisen metsätilanteen välillä. Vertailemalla kanavaympäristöä esittävien kuvien suhdetta karttoihin sekä erilaisiin historiallisiin asiakirjoihin ja aikalaiskeskusteluun toteutetaan tutkimusasetelmaa, joka tuottaa uutta tietoa kulissimaisen maisemakuvaston ja viranomaislähteiden takaa hahmottuvan Saimaan kanavareitin muokkaamasta maisemasta ja alueen metsätilanteesta. Tekstin yhteiskuntahistoriallis-visuaalinen lähestymistapa on tulosta taidehistoriallisen visuaalisen analyysin ja empiirisen historiantutkimuksen yhdistämisestä. The idyll and progress of landscape imagery. Forest nature around the Saimaa Canal from the mid-19th century to the beginning of the 20th century The Saimaa Canal, which was completed in 1856 and described as Finland's blue ribbon of honour, represented technical expertise and toil as a structure, in which the landscape also had a focal direct and indirect significance. Although canal-side plantings and protected nature created even national romantic mental images of a forested Finland, there was an actual forest shortage in the area permeated by the canal in the late 19th and early 20th centuries, according to official sources. The article explores the contradiction created by the visuality and ‘reality’ of the Saimaa Canal in the second half of the 19th century and the beginning of the 20th century. The research focuses on the visual effects of the canal on the forest landscape and how they have been reflected in the canal area and its surroundings as various represented, verbalized and concrete consequences. Through materials and research methods, the article combines art historical visual analysis and empirical historical research. Complementary to each other, they form a social-historical-visual approach to research. By analysing the relationship between images and maps of the canal environment, as well as various historical documents and a contemporary debate in the press, we create a research setting, which produces new information about the landscape and the forest situation shaped by the Saimaa canal route that emerges from behind the facade-like landscape imagery and the sources of authorities.
