Drawing from literature on how declining industries adapt to shifting markets, the paper analyzes how three leading newspaper chains in Finland have responded with intra-group collaboration to the decline in revenues. First, based on document analysis, we examine what forms of institutional cooperation the firms have developed to increase their sustainability. Second, we use content analysis to examine to what extent the analyzed press chains utilize content duplication. Third, we interview the editors-in-chief to find out how they legitimize the increased collaboration. Although the practices vary, the editors-in-chief consider content duplication necessary, and the news overlap is found to rise to over 40% of news supply.

Tilausten ja ilmoitusmäärien hiipuminen yhdistyneenä jakelun kallistumiseen on ajanut tällä vuosituhannella alueidensa keskuskaupungeissa ilmestyvät sanomalehdet vaikeuksiin ja johtanut jakelukierteeseen. Toimialan keskittyessä lehtitalot ovat hakeneet säästöjä yhdistämällä toimintojaan ja tiivistämällä samaan ketjuun kuuluvien lehtien yhteistyötä. Tämän on tutkimuksissa oletettu ilmenevän sisältöjen lisääntyvänä yhdenmukaisuutena. Konkreettisia tutkimuksia kotimaisten päivälehtien sisältöjen päällekkäisyydestä on toistaiseksi tehty vähän. Tarkastelemme artikkelissamme empiirisen sisällönanalyysin avulla neljän Kaakkois-Suomessa ilmestyvän, Keskisuomalainen-konserniin kuuluvan sanomalehden päällekkäisyyttä. Teoreettisesti nojaamme uutisten monipuolisuuden ulottuvuuksia kuvaavaan Jonathan Hendrickxin, Pieter Ballonin ja Heritiana Ranaivosonin malliin. Tutkimuksemme osoittaa, että runsaat 40 prosenttia lehtien toimituksellisista sivuista ja palstamillimetreissä mitatusta juttusisällöstä on samaa. Toimitusten oma aineisto on pääosin paikallista. Valtakunnalliset kotimaan ja ulkomaan uutiset on ulkoistettu STT:lle ja konsernin yhteistoimituksille. Sisällön yhdenmukaistuminen vähentää lehtien käyttämien lähteiden, käsittelemien aiheiden ja välittämien mielipiteiden moninaisuutta. Se puolestaan rajoittaa yleisön mahdollisuuksia saada tietoa yhteiskunnallisista asioista ja osallistua niistä käytävään keskusteluun ja päätöksentekoon. Sitä kutsumme demokratiavaikutukseksi.

Sanoman ilmoitus lopettaa STT:n palvelujen käyttö oli dramaattinen uutinen lehtialalle, koska yhtiö on uutistoimiston suurin omistaja ja samalla sen suurin asiakas. STT:n liian keskittynyt omistus näyttäytyi äkkiä realisoituvana riskinä, joka on saattamassa sen koko tulevaisuuden vaakalaudalle. Tässä analyysissa tarkastelemme STT:n talouden, omistuksen ja asiakaskunnan kehitystä samoin kuin asiakaslehtien muuttunutta tilannetta. Lopuksi arvioimme aiemman tutkimuksen sekä tuoreiden tutkimushavaintojemme perusteella sitä, missä määrin sanomalehdistö on riippuvainen STT:n palveluista. Tulokset osoittavat, että uutistoimiston palveluiden käyttö määräytyy osin konsernikohtaisesti mutta on ennen muuta sidoksissa lehtien strategiaan ja sen pohjalta luotuihin toimitusrutiineihin.

When media researchers and policy makers talk about media concentration, they usually mean the concentration of ownership in individual media industries nationwide. When economists and competition authorities talk about media concentration, they mean the concentration of sales or production in the relevant market under consideration. The former, the democratic perspective, emphasises the social and political consequences of concentration, such as the power of large media groups to influence the news agenda. The latter, the market perspective, is concerned with the competitive effects of concentration, such as possible abuse of market power. The article argues that both perspectives are necessary to understand the concentration process, as industry concentration always has market effects and market concentration always has democratic effects. This is also emphasised by the recent European Media Freedom Act (EMFA), which states that when assessing media mergers and acquisitions both the market and the democratic impact of the transaction must be taken into account. The paper demonstrates its argument by analysing newspaper concentration in Finland at both industry (nationwide) and relevant market (region) level in parallel. Employing newspaper net sales as a proxy for market power concentration rate is calculated by using standard measures of concentration. The results show that from the democratic perspective all markets are relevant. While at the regional level the analysis reveals an extremely concentrated market, at the national level the concentration rate is reduced by the large number of firms operating in the sector.

Maakuntien johtavat lehdet eli niin sanotut ykköslehdet ovat perinteisesti muodostaneet sanomalehdistön selkärangan Suomessa. Viime vuosituhannen lopulle saakka alueellinen ykköslehti kannettiin lähes jokaiseen kotiin ja se tarjosi monille lukijoille uutisseurannan perustan. Verkkomedian aikakaudella ykköslehtien merkitys uutislähteenä on kuitenkin vähentynyt. Ne näyttävät kärsivän toimialan kutistumisesta ja digisiirtymän hitaudesta enemmän kuin valtakunnalliset tai paikallislehdet, mutta niiden kokemia muutoksia ei ole meillä aiemmin analysoitu. Artikkeli tarkastelee ykköslehtien kehitystä 2000-luvulla lehdistön kehämallin avulla käyttäen aineistonaan Uutismedian liiton julkaisemia tilastoja. Tulosten perusteella ykköslehdet ovat menettäneet niin levikkiään kuin nettomyyntiään sekä pienentäneet toimituksiaan keskimäärin enemmän kuin valtakunnalliset, alue- tai paikallislehdet. Tulokset viittaavat siihen, etteivät ykköslehdet kykene vastaamaan sen enempää valtakunnallisen median kuin paikallislehtienkään haasteeseen vaan ovat jäämässä mediakentän väliinputoajiksi. Kärjistäen tulkittuna ne ovat muuttumassa isojen kaupunkien paikallislehdiksi, joiden sisältö, merkitys ja levikki rajoittuvat enenevästi ilmestymiskaupunkiinsa ja sitä ympäröivään seutukuntaan. Valtakunnallisessa ja kansainvälisessä uutisseurannassa ne nojaavat uutistoimistojen ja yhteistoimitusten antiin.

Kuoleeko kritiikki, kysyttiin Helsingin Sanomien kulttuuriosaston pääjutussa 13. helmikuuta 2022. Antti Majanderin artikkeli perustui kiertohaastatteluun, jossa 15:n eri median päätoimittajaa oli pyydetty vastaamaan, onko kritiikki uhanalainen laji sekä miten hänen mediansa toimii kulttuurijournalismissa ja -kritiikissä. Vastaajat olivat yksimielisiä siitä, että kulttuurikritiikillä on arvoa sinänsä eikä päähuomio ole verkkojuttujen klikkausmäärissä tai massoihin vetoavissa sisällöissä. Yksikään päätoimittajista ei silti sanonut edustamansa viestimen suunnittelevan kritiikin lisäämistä. (Majander 2022a.) Majanderin artikkelia täydensi kulttuuritoimituksen esihenkilön Aino Miikkulaisen kommentti. Hän nosti esille kaksi seikkaa. Teoksia ja esityksiä on koko ajan enemmän, mutta lehtiä ja toimittajia vähemmän, jolloin kaikkea ei ole mahdollista arvioida. Tilannetta korvaa epäinstitutionaalinen eli vernakulaari viestintä. Toiseksi Miikkulainen (2022) viittasi ”jo vuosia sitten” toimituksissa puheeksi tulleeseen palvelujournalismiin: lukijalle tarjotaan neuvoja ja suosituksia. ”Kulttuurikritiikki on palvelujournalismia parhaimmillaan. Koulutettu alan asiantuntija kertoo teoksesta mielipiteensä, josta voi päätellä, haluaako siihen uhrata aikaansa ja rahaansa”, Miikkulainen tiivisti. Kuukautta myöhemmin lehden kulttuuritoimittaja Juuso Määttänen korosti kolumnissaan, että kriitikko ei ole suosittelija: ”Kritiikin idea on nimenomaan se, että tiettyyn kulttuurin alaan perehtynyt kirjoittaja kirjoittaa arvioimastaan teoksesta oman huolellisesti perustellun näkemyksensä. [--] Kritiikki on armottoman tärkeää aikana, joka on täynnä laiskaa hehkutusta, somepöhinää ja rahalla maksettuja ’suosituksia’. Olen todella hädissäni, jos kritiikin määrä vähenee enää yhtään nykyisestä.” Määttänen ei sulkenut pois suosituksia, vaan arvioi niiden täydentävän kritiikkejä. (Määttänen 2022.) Mihin Helsingin Sanomien kirjallisuusjournalismi 2020-luvulla suuntautuu? Kulttuuriosaston sisällönanalyysiin perustuvissa tutkimuksissa (Hellman & Ruohonen 2019; Ruohonen & Hellman 2020a) havaitsimme, että lehden siirtyminen tabloidiksi ei heikentänyt kirjallisuuden asemaa, vaan se päinvastoin hienokseltaan vahvistui. Oliko kyse satunnaisesta ilmiöstä, vai oliko se oire tulevasta ja kenties ajan kuluessa vahvistuvasta suuntauksesta? Sitä selvitimme syys-marraskuussa 2021 ilmestyneiden Helsingin Sanomien kulttuuriosastosta ja siinä julkaistuista kirjallisuusjutuista tekemämme uuden sisällönanalyysin avulla. Kysyimme, millainen kirjallisuuden ja kirjallisuuskritiikin asema lehdessä on vuonna 2021 verrattuna vuoden 2016 tilanteeseen.

Kun mediatutkimuksessa ja viestintäpolitiikassa puhutaan median keskittymi­sestä, tarkastelutaso on yleensä valtakunnallinen. Taloustieteessä ja kilpailuoikeudessa keskittymistä ja kilpailua puolestaan tarkastellaan yleensä vain rele­vanttien markkinoiden osalta. Koska Suomessa vain harvat lehdet leviävät mer­kittävästi kotimaakuntansa ulkopuolelle, toimialan keskittymistä tarkastellaan tässä alueellisesti. Teoreettisesti artikkeli ammentaa median taloustieteestä sekä toimialan maantieteellistä rakennetta ja kilpailua koskevasta tutkimuksesta. Empirian osalta se täydentää aiempia tuloksia sanomalehdistön keskittymisestä Suomessa analysoimalla kehitystä maakunnittain vuosina 2010–2020. Muuttu­jina käytetään lehtien nettomyyntiä ja levikkiä sekä niiden jakautumista lehtitaloittain. Mittareina käytetään vakiintuneita tunnuslukuja. Tulokset osoittavat, että useimmissa Suomen maakunnissa johtavalla lehtitalolla on lähes täydellinen monopoli. Alueellinen keskittymiskehitys on tarkasteluaikana kuitenkin ollut epätasaista, ja dramaattisia muutoksia on tapahtunut vain muutamissa maakunnissa. Keskittymistä ei ole syytä tarkastella yksinomaan kielteisenä ilmiönä, vaan sen voi nähdä myös keinona säilyttää lehdistön monimuotoisuus.

Ever since the launch of the World Press Freedom Index almost 20 years ago, Finland has always been among the top fi ve countries of that index. According to the annual Reuters Digital News reports, Finnish people also have the highest level of trust in the news media and one of the highest levels of press readership in the EU. Most of the media companies are doing quite well, while Google and Facebook have a much less dominant role in the advertising market than elsewhere in Europe. In this context, you might expect Finland to have a comprehensive and visionary media and communications policy to support democracy. However, our meta-study of Finnish media and communications policy based on two recent reportsto the Ministry of Transport and Communications, other earlier studies, along with official documents as well as statistical data suggests that is not the case. Our analysis shows that most decisions have been pragmatic ad hoc solutions serving economic interests rather than any specific media and communication policy goals. A closer examination also proves that Finland does not fit into the Nordic Media Welfare State model either, despite a long, shared history and cultural ties.

Sanomalehdistön on 2000-luvulla havaittu ketjuuntuneen ja keskittyneen enenevästi muutamien lehtitalojen käsiin. Niin tutkimuksessa, viestintäpolitiikassa kuin julkisessa keskustelussa käsitykset lehdistön keskittymisen asteesta kuitenkin vaihtelevat riippuen tarkastelijasta ja tarkastelutavasta. Artikkeli nojaa omistuksen keskittymistä tutkineeseen perinteeseen ja analysoi sanomalehdistön keskittymistä valtakunnallisella tasolla Suomessa vuosina 2009–2019. Empiria hyödyntää MediaAuditFinlandin ja Sanomalehtien Liiton kokoamaa dataa sekä keskittymisen tutkimuksessa yleisesti käytettyjä tunnuslukuja. Lehdistön keskittymistä on perinteisesti tutkittu levikin perusteella, mutta koska yhä harvempi lehti tarkistaa enää levikkinsä, tiedot ovat käyneet epäluotettaviksi. Ongelman ratkaisemiseksi artikkeli ensinnäkin estimoi lehtien levikkikehitystä puuttuvien tietojen osalta sekä toiseksi nostaa lehtien nettomyynnin tarkastelu-ulottuvuudeksi levikin rinnalle. Koska estimoituja levikkejä ja nettomyyntiä ei ole aiemmin käytetty laajasti kuvaamaan suomalaisen lehdistön keskittymistä, tutkimus kehittää myös keskittymisen tutkimuksen metodologiaa.

Artikkeli tarkastelee Helsingin Sanomien kirjallisuusjournalismin muutosta lehden siirryttyä tabloidikokoon. Empiirisen analyysin aineistona ovat lehden kulttuurisivut syys-marraskuulta 2011 ja 2016. Tabloidiin siirtyminen ei heikentänyt kirjallisuuden ja kirjallisuuskritiikin asemaa, vaan päinvastoin ne vahvistuivat kulttuuriosaston sisällä, kirjallisuusarviot lisäsivät suhteellista osuuttaan ja ne pidentyivät merkittävästi. Kaunokirjallisuudessa arvioiden kirjoittajat olivat yhä useammin freelancereita, tietokirjallisuudessa lehden omia toimittajia. Kahden suurimman kustantajakonsernin osuus arvioista supistui hiukan. Kotimaisen kirjallisuuden osuus vahvistui merkittävästi käännöskirjallisuuden kustannuksella. Kulttuurikirjoittelun journalistisoituminen näkyi kirjallisuutta käsittelevissä avausjutuissa, joissa juttutyyppien kirjo laajentui ja uutismaistui. Tietokirja-arvioissa näkyi populaarikulttuuriin liittyvien aiheiden lisääntyminen. Kaunokirjallisuuden arviot painottuivat tabloidiin siirtymisen jälkeenkin romaanikirjallisuuteen ja sen sisällä aikalaiskirjallisuudeksi luonnehtimaamme proosaan.

Due to product differentiation and targeting policies, radio stations applying the same music format may show distinct differences in their music offerings. This article contributes to the methodology and development of practical measures for the analysis of radio playlists. Drawing from Philip Napoli's model on the dimensions of diversity, the authors develop indicators that cover four components of musical diversity: origin, ownership, repetition, and epoch of music. To demonstrate the feasibility of these indicators, this article compares the music played by Finland's three leading adult contemporary stations.

Artikkeli osoittaa media- ja viestintätieteiden julkaisukulttuurin muuttuneen kuluneella vuosikymmenellä. Muutos ilmenee julkaisemisen lisääntyneenä kanavoitumisena kansainvälisiin, aiempaa laadukkaampiin Julkaisufoorumin tasoluokittelemiin tieteellisiin aikakauslehtiin. Englannin kielen valta-aseman vahvistumisen ohella osoitetaan myös yhteisjulkaisemisen lisääntyneen. Uusi julkaisukulttuuri ei kuitenkaan ole syrjäyttänyt kotimaisia julkaisufoorumeita eikä ei-tieteellistä julkaisutoimintaa, joka on lisääntynyt tarkastelujaksolla. Teoreettisesti artikkeli nojaa eri tieteenalojen julkaisukulttuurien välisiä eroja kartoittaneeseen tutkimukseen sekä niin sanottuun julkaisupainehypoteesiin ja siitä käytyyn keskusteluun tieteentutkimuksen ja bibliometriikan piirissä. Artikkelin toiminnallisen kontekstin puolestaan tarjoavat yliopistojen suoriteperusteinen rahoitusmalli ja julkaisemisen kasvanut merkitys rahoituksen suuruutta määräävänä tekijänä. Empiirisenä aineistona käytetään opetus- ja kulttuuriministeriön Virta-tietokantaa, johon on koottu yliopistojen ja korkeakoulujen julkaisutiedot vuodesta 2011 alkaen. Toissijaisena aineistona käytetään Web of Science- ja Vipunen-tietokantoja.

Tabloidisaatiohypoteesiksi kutsutun oletuksen mukaan tabloidiformaattiin siirtyminen tiivistää lehteä sekä tuo muutoksia journalismin muoto- ja keinovalikoimaan lyhentämällä tekstejä, lisäämällä kuvien käyttöä ja keventämällä lehden sisältöjä. Artikkelissa verrataan sisällönanalyysin avulla Helsingin Sanomien kulttuurijournalismin sisällöllisiä painotuksia sekä erityisesti kirjallisuusjournalismin muotoja ja puhuttelutapoja syksyllä 2011 ja syksyllä 2016, ennen ja jälkeen tammikuussa 2013 tapahtuneen tabloidisiirtymän. Määrällinen analyysi osoittaa, että tabloidisaatio ei toteudu suoraviivaisesti, vaan se voi johtaa keskenään ristiriitaisiin ja tabloidisaatiohypoteesin kannalta osin odottamattomiin seurauksiin. Vaikka lehti uudistuksen myötä tiivistyi ja juttujen määrä väheni, vastoin odotuksia kulttuurisivujen palstatila kasvoi, jutut pidentyivät ja niiden palastelu väheni. Pienempi koko suosi feature- ja henkilölähtöistä journalismia ja lisääntynyttä kuvien käyttöä, mutta odotusten vastaisesti myös arvostelujen suhteellinen asema hienokseltaan vahvistui.

Based on theories about the role of cultural mediators in cultural production and using the TV series Mad Men as a case, this article investigates how cultural journalists in the Nordic countries have contributed to legitimizing "quality TV series" as a worthy field of aesthetic consumption. Key analytical points are as follows: (1) cultural journalists legitimize Mad Men's quality by addressing aspects internal (aesthetic markers) and aspects external (culture industry markers) to the series, as well as the series' broader social and historical anchoring; (2) Nordic cultural journalists position themselves positively toward the TV series based on their professional expertise and their personal taste preferences and predilections; (3) these legitimation processes take place across journalistic genres, pointing to the importance not only of TV criticism, epitomized by the review, but of cultural journalism more broadly in constructing affirmative attitudes toward popular culture phenomena such as TV series.

Arvio teoksesta: Oinonen, Paavo (2019). Vain parasta kansalle: Yleisradiotoiminta julkisena palveluna. Capsa Historiae II. Turku: Kulttuurihistorian seura, 201 s.

Artikkelissa tutkitaan, mihin television laatusarjojen saama arvostus perustuu ja miten se tuotetaan. Nojaten kulttuurisen arvon tuotantoa ja kulttuurisia välittäjiä koskevaan teoriaan artikkeli analysoi, kuinka suomalaiset (kulttuuri)toimittajat ottivat vastaan yhdysvaltalaisen Mad Men -televisiosarjan ja tuottivat sille hyväksyntää laatusarjana. Tutkimus tarkastelee journalisteja suunnannäyttäjinä, kulttuurisina välittäjinä, jotka toimivat sekä tuotteiden portinvartijoina ja markkinoijina että niille merkitystä antavina arvottajina. Tutkimus perustuu kahdeksasta sanomalehdestä ja yhdestä aikakauslehdestä jäljitettyyn aineistoon (N = 353), joka sisältää kaikki vuosina 2008–2015 julkaistut artikkelit, joissa Mad Men on vähintään mainittu. Määrällisen ja laadullisen sisällönanalyysin avulla osoitetaan, kuinka journalistit hyödyntävät eri juttutyyppejä sekä erilaisia laadun sisäisiä (esteettisiä) ja ulkoisia (institutionaalisia) osoittimia perustellessaan sarjan merkitystä.

Suomessa on kolme suurta valtavirtayleisön radioasemaa, joiden yhteenlaskettu kuunteluosuus muodostaa lähes puolet kaikesta radion kuuntelusta. Artikkeli vertailee Radio Suomen, Radio Novan ja Radio Suomipopin musiikkitarjontaa vuosina 2013 ja 2017 ja analysoi, miten niiden musiikkivalinnat poikkeavat toisistaan ja mitä soittolistat kertovat niiden tavasta puhutella kohdeyleisöjään. Artikkeli nojaa kilpailuasemaa ja markkinoiden luonnetta koskevaan teoriaan, jota tässä sovelletaan radion ohjelmistoa koskevaan kilpailuun. Artikkeli kehittelee asemien soittolistojen ominaisuuksia ja erottumista kuvaavia määrällisiä mittareita ja osoittaa niiden avulla, että tarkastellut asemat poikkeavat yhteisestä musikkiformaatistaan huolimatta merkittävästi toisistaan – jopa niin, etteivät ne näytä lainkaan kilpailevan samoista kuuntelijoista.