This article examines the role of the Petrozavodsk Finnish Theater (PFT) in cultural exchanges between Finland and the Soviet Union from 1965 to 1985. As the only professional Finnish-language theater outside Finland, PFT occupied a unique position within Soviet cultural diplomacy. Despite lacking the prestige of major ensembles and the ideological weight of propaganda groups, PFT was allowed to tour Finland six times, an exceptional frequency for a Soviet troupe. These tours not only introduced Finnish audiences to a little-known minority theater but also gave PFT access to new plays, professional contacts, and opportunities to sustain Finnish-language culture in the context of Russification. Drawing on interviews, Finnish archival sources, and the diary of theater actor and cultural administrator William Hall, this article highlights both the official frameworks and the informal networks that shaped these exchanges. While the Soviet state sought to showcase its nationality policy, PFT artists used the exchanges to pursue their own goals: artistic renewal, language preservation, and community survival. This study situates PFT within the broader history of Cold War cultural diplomacy, showing how a peripheral minority institution could leverage international contacts to carve out cultural space. PFT’s story illustrates the entanglement of politics, identity, and theater across the Iron Curtain.

The 1984 Helsinki Festival introduced Finnish and international audiences to contemporary Soviet composers via what was perhaps the largest repertory of contemporary Soviet music in the West up to that point. The week of concerts did not include any premieres, but several works by Schnittke, Gubaidulina, and Denisov that were performed during the festival were recent compositions that had received only a few performances at that point. And yet, the week was also a compromise, prominently featuring Khrennikov and other conservative composers. This article discusses the context and processes that led to the festival's realisation and its relation to changes in the Soviet musical world at the time. In the past, Soviet authorities often torpedoed attempts to perform nonconformist works in the West and almost never allowed composers to travel. In Helsinki, Schnittke, Gubaidulina, and several other composers were allowed to attend.

Artikkelimme fokuksessa on digitaalinen historianopetus. Digitaalisten ratkaisujen reunaehtoja ja vaikutuksia historian opetukselle tarkastellaan Moodle-alustalla toteutetun verkkokurssin kautta. Historiantutkimuksen digitalisoitumisesta puhutaan paljon. Sen sijaan vähäiselle huomiolle on jäänyt se, miten digitalisoituminen pitäisi huomioida historianopetuksessa. Toinen vähäiselle huomiolle jäänyt teema on verkko-opetus – siitä puhutaan paljon, mutta tutkimusta verkkokurssien järjestämisestä ei ole juurikaan tehty. Tutkimamme kurssi oli laajuudeltaan ja osallistujamäärältään melko tyypillinen yliopistotasoinen toteutus. Toteutuksessa pyrittiin huomioimaan verkkokurssien yleisenä ongelmana nähty korkea keskeyttämisprosentti ja puutteellinen motivointi. Huomiota kiinnitettiin myös siihen, miten esimerkiksi työskentelyä digitaalisten lähteiden kanssa olisi mahdollista ohjata etänä. Verkkototeutus oli suunniteltu asynkroniseksi, eli siihen ei kuulunut simultaania kohtaamista opiskelijoiden ja opettajien välillä. Tämä ei sitonut opiskelijoita tiettyyn aikatauluun, mutta asetti motivoinnille lisähaasteita. Artikkelin keskeisenä aineistona toimii verkkokurssin aikana kerätty opiskelijoiden (n=31) palaute strukturoitujen kyselylomakkeiden avulla. Artikkelin keskeinen havainto liittyy verkkokurssin suunnitteluun ja rakenteeseen. Kun verkkototeutus pilkottiin sopivan kokoisiin osioihin, joissa esimerkiksi lähdetyöskentely oli strukturoitu järkevällä tavalla, keskeyttäjiä ei ollut käytännössä lainkaan. Opiskelijapalautteissa korostuvat opiskelijoiden ajankäyttöön ja työnohjaamiseen liittyvät tekijät, kuten opiskeltavan aineksen tarjoaminen sopivan haastavina ja sopivankokoisina kokonaisuuksina. Samalla verkkototeutuksesta nousee kehittämiskohteita, joita verkkototeutuksissa olisi syytä huomioida. Nämä liittyivät ennen kaikkea vuorovaikutukseen ja formatiiviseen palautteeseen. Our article focuses on digital history education. The constraints and impacts of digital solutions on history teaching are examined through an online course implemented on the Moodle platform. While the digitalization of historical research is widely discussed, less attention has been given to how digitalization should be integrated into history teaching. Another under-researched theme is online education—though widely discussed, there has been little research on the practical implementation of online courses in Finland. The course we studied was fairly typical in scope and participant numbers for a university-level course. The implementation aimed to address common issues in online courses, such as high dropout rates and insufficient motivation. Attention was also paid to how working with digital sources could be effectively guided remotely. The online course was designed to be asynchronous, meaning there were no simultaneous meetings between students and instructors. While this freed students from strict schedules, it also posed additional challenges for maintaining motivation. The core material for the article is student feedback (n=31) collected from the online course through structured questionnaires. A key finding of the article relates to the planning and structure of the online course. When the course was divided into appropriately sized sections, with tasks such as source work being structured in a logical manner, there were virtually no dropouts. Student feedback highlighted factors related to time management and guidance, such as providing study material that was appropriately challenging and organized into manageable units. At the same time, the online implementation revealed areas for improvement, particularly regarding interaction and formative feedback, which should be better addressed in online courses.

Päätäntöessee vetää yhteen artikkelikokoelman teemoja sekäpohtii Venäjä-tutkimuksen tilannetta Venäjän aloittamanUkrainan hyökkäyssodan aikana sekä tulevaisuudessa.

Suomen Kansallisooppera teki ensimmäisen Neuvostoliiton kiertueensa vuonna 1982. Kiertueen ehdoton kruunu oli esiintyminen Bolšoi-teatterissa, yhdessä maailman nimekkäimmistä oopperalavoista. Kansallisooppera oli käynyt Neuvostoliitossa vain kerran aiemmin, Leningradin Malyi-teatterissa (1957), vaikka yhteistyötä Neuvostoliiton ooppera- ja balettipiirien kanssa oli tehty jo 30 vuoden ajan. Pääsy Bolšoihin vaati valtavasti kulissien takaista työtä. Kansallisoopperaa vuodet 1974–1984 johtanut Juhani Raiskinen halusi viedä Bolšoihin nimenomaan suomalaista oopperaa. Teokseksi valikoitui Aulis Sallisen Punainen viiva (1978). Punaisen viivan ohella Neuvostoliittoon vietiin Verdin Macbeth Ralf Långbackan ohjauksena. Vuonna 1982 toteutunut kiertue alkoi Moskovasta, josta se jatkui Leningradin kautta Tallinnaan. Kansallisoopperan kiertueen konteksti on kiinnostava. Vuonna 1979 uudelleen kiihtynyt kylmä sota oli kiristänyt idän ja lännen suhteet äärimmilleen ja ydinsodan uhka leijui ilmassa. Länsimaat olivat Afganistanin sodan alettua (1979) katkaisseet kulttuurivaihto-ohjelmansa Neuvostoliiton kanssa ja boikotoivat mm. Moskovan olympialaisia. Samaan aikaan Suomi vei aktiivisesti klassisen musiikin osaamistaan länteen. Sallisen Punainen viiva esitettiin Lontoossa 1979, Tukholmassa 1980 ja Zürichissa 1981. Myös New Yorkin Carnegie Hallin esitys vuonna 1983 varmistui ennen Neuvostoliiton kiertuetta. Kylmän sodan konteksti onkin tärkeä, kun tarkastellaan Kansallisoopperan tietä Bolšoihin. Ilman Afganistanin sotaa ja kiristyneitä suurvaltasuhteita Kansallisoopperalle tuskin olisi avautunut tällaista tilaisuutta. Kiertueen toteutumiseen liittyy eri tasoilla tapahtunutta poliittista vaikuttamista ja verkostoitumista. Opetusministeriön rooli neuvotteluissa oli merkittävä. Opetusministeri Kalevi Kivistö neuvotteli periaatesopimuksen Kansallisoopperan kiertueesta Neuvostoliiton kulttuuriministerin kanssa vuonna 1979, joskin vierailun yksityiskohdat jäivät auki. Sopimukseen liitettiin myös Estonia-teatterin vuoden 1980 vierailu Helsinkiin. Estonia oli vieraillut Kansallisoopperassa kerran aikaisemmin, 1967. Artikkelin fokuksessa on Kansallisoopperan Neuvostoliittoon suuntautunut yhteistyö. Keskeisenä tavoitteena oli päästä Bolšoihin, jonka nähtiin edistävän Kansallisoopperan ja suomalaisen kulttuurin kansainvälistymistä. Artikkelissa tarkastellaan kiertueen suunnittelua, toteutumista ja jälkipuintia, sekä projektin laajempaa merkitystä. Yhdessä opetusministeriön kanssa Kansallisooppera oli vienyt suomalaista oopperaa maailmalle 1970-luvun lopulta lähtien. Kansallisoopperan Neuvostoliiton kiertueella kulkikin mukana merkittävä joukko poliitikkoja ja virkamiehiä. Artikkeli perustuu arkistoaineistolle ja kulttuurivaihdossa mukana olleiden haastatteluille. Erityisen paljon on käytetty Kansallisoopperan ja opetusministeriön arkistoa. Artikkelin teemakuva: Bolshoi-teatterin pääsisäänkäynti, Moskova. Kuva: Dmitriy Guryanov, Wikimedia (CC BY-SA 3.0).

This article examines how a music festival in a regional Finnish town managed to overcome concrete and imagined Cold War limitations to become a venue for sustained encounters between Soviet and Western musicians starting in the mid-1960s. It explains how the Jyv & auml;skyl & auml; Summer Festival, which began in 1956 as one of the first festivals of its kind in the Nordic countries, acted as an intermediary and managed to secure contracts for several high-profile Soviet musicians to perform and provide master classes for up to a month, with relatively little surveillance from the Soviet state security apparatus, allowing for deeper interaction among Eastern and Western participants. Although many obstacles and challenges had to be overcome, the use of music and art to ease Cold War tensions proved beneficial to both the USSR and Finland and helped reduce cultural stereotypes, introduce new forms of music, improve performer agency, promote careers, and open doors to opportunities for long-term cooperation between previously separated societies.

Reviving the national culture: Music in the cultural weeks of Estonia, Latvia and Finland, 1967–1969 This article delves into the cultural exchanges between two Soviet republics, Estonia and Latvia, and Finland during the late 1960s. The focus is particularly on the national culture weeks that took place between 1967 and 1969 among these countries. The Estonian national week, in particular, highlighted Estonian national culture rather than the broader Soviet culture. This week was organized at the local level, and in Finland, it saw the active involvement of bourgeois circles in its organization, as opposed to the Finnish left, which was typically more engaged with the Soviet Union. Consequently, Estonian culture garnered significant attention in Finland, paving the way for further cooperation in the future and boosting the careers of several conductors and musicians. Finnish cultural weeks in Estonia and Latvia, as well as the Latvian national week in Finland, serve as points of comparison to the Estonian national week.

Historian käytöstä on tullut merkittävä piirre Vladimir Putinin johtaman Venäjän ulkopolitiikassa. Viimeistään Krimin miehityksestä ja Itä-Ukrainan sodasta (2014) lähtien virallinen Venäjä on pyrkinyt rakentamaan Ukrainasta kuvaa epäitsenäisenä toimijana, joka on historiallinen ja luonnollinen osa Venäjää. Erityisesti presidentti Putin on aktiivisesti kommentoinut Ukrainan ja Venäjän yhteistä historiaa. Yksityisen kommentaattorin sijasta Putin on nostanut itsensä ylimmäksi historiantulkitsijaksi, sillä toisin kuin ammattimaisilla historiantutkijoilla, hänen näkemyksensä leviävät valtion mediamonopolin kautta kaikkialle Venäjällä. Tässä artikkelissa käsitellään Putinin kesällä 2021 julkaisemaa laajaa esseetä, joka summaa Putinin näkemyksiä Ukrainan historiasta. Artikkeli pyrkii purkamaan Putinin ajattelun takana vaikuttavia tekijöitä. Historiakäsitysten takana on useita eri tekijöitä, jotka näyttäisivät heijastelevan laajempaa venäläisen historiankirjoituksen perinnettä. Putinin esseessä on mukana myös käsitteitä, joiden avulla hän pyrkii osoittamaan Ukrainan olevan luonnollinen osa Venäjää. Käsitteiden ohella keskeiseksi teemaksi Putinin esseessä nousee faktapohjaisuuden korostaminen, jonka avulla eriävät näkemykset pyritään jo ennalta osoittamaan vääriksi. The use of history has become an important feature in foreign politics of Russia led by Vladimir Putin. At least since the occupation of Crimea and the war in East Ukraine (2014) the official Russia has begun to frame Ukraine as an artificial creation and dependent actor that is historically and naturally part of Russia. President Putin has actively commented on what he sees as shared history of Ukraine and Russia. Instead of being a private commentator, Putin has become the supreme interpreter of history in Russia. Unlike professional historians, Putin's interpretations spread throughout Russia via state media monopoly. This article aims to unravel factors behind Putin's thinking. His conception of history would seem to rely heavily on a broader tradition of Russian historiography dating from the 19th Century. His essay also contains particular concepts that Putin uses in an attempt to point out Ukraine as a natural part of Russia. Together with these concepts Putin's essay underlines factuality – even when the facts are only partially correct – to disprove contrary views in advance.

The article examines artistic exchanges between the USSR and Finland from the viewpoint of the Finnish left. After WWII, Finland was in a difficult geopolitical position; although not occupied by the USSR, it received little support from the West and so remained an independent capitalist democracy, with little foreign leverage. The Soviet influence was felt in many areas, and throughout the Cold War, Finland received many more world-class Soviet artists than any other Western country. This was in part a consequence of Finland's proximity to the USSR, but the Finnish Communist Party, a major domestic political force, also played a role. Immediately after the war, organizations associated with the Finnish Communist Party enjoyed a virtual monopoly over such exchanges, but this began to change in the mid-1950s. Around that time, the USSR began to allow Finnish artists to train and perform at its world-class arenas, and many of those Finnish students had links with the political left. Based on interviews and supported by archival material from Finland and Russia, the article explores the role of the Finnish left in these artistic exchanges.

Historianopetuksen tavoitteet nykyisessä lukiossa ovat laajat ja keskittyvät sisältöjen, historian taitojen sekä demokratiakansalaisuuden oppimiseen. Tässä artikkelissa tarkastelemme, millaisia arviointimenetelmiä lukion historianopettajat käyttävät ja kuinka ne suhteutuvat opettajien näkemyksiin historian opetuksen tavoitteista. Tutkimus perustuu vuonna 2016 kerättyyn kyselyaineistoon, joka kerättiin lukion historianopettajilta (N = 151). Kysyimme heidän näkemyksiään lukion historianopetuksen tavoitteista, heidän käyttämistään opetusmenetelmistä sekä arviointitavoista. Tulosten mukaan opettajat painottavat sisältötietojen hallintaa riippumatta siitä, mitä tavoitetta he pitävät opetuksessa tärkeimpänä. Tuloksissa näkyy kuitenkin myös eroja muun muassa suhteessa tiedonmuodostuksen periaatteiden hallintaan. Tulokset kertovat opetuskulttuurista, jossa historianopetukselle määriteltyjä laajoja tavoitteita pyritään soveltamaan käytäntöön laaja-alaisesti. Artikkelin lopussa esitämme konkreettisia toimia, kuinka historianopetuksen tavoitteiden ja arvioinnin välistä suhdetta voidaan entisestään tiivistää.